Julkaistu Maaseudun Tulevaisuuden vierasyliönä 22.2.2013

Euron tie kuluttajalta viljelijälle on nykyisellään pitkä ja kallis. Välissä on kauppa käsittämättömine investointeineen, suurine kuluineen ja korkeine kannattavuusvaatimuksineen, jalostava teollisuus niin ikään korkeine kuluineen ja vielä jokaisessa välissä kalliit kuljetukset. Maatalouselinkeinon vaikuttamismahdollisuus näihin rakenteisiin on vähäinen ja yksittäisellä tilalla sitä ei ole lainkaan.

Kun maataloudessa tavoitellaan kannattavuutta, elintarvikeketjun muissa portaissa tavoite on siirtynyt voiton maksimointiin. Tämä on johtanut vinoumaan; tuottajan osuus ketjun tuotosta pienenee jatkuvasti.

Euron tie lyhyemmäksi
Itse painiskelin kannattavuusongelman parissa viitisentoista vuotta sitten. Työtä riitti mutta tavoitteet eivät enää toteutuneet. Toiminnan taloudellinen tulos alkoi kadota jonnekin. Oli tosiasioiden tutkimisen aika.

Tuotantoni perustui osuuskuntien markkinointiin. Osuuskuntien toiminta alkoi muuttua tuotteiden jalostajasta pörssiyhtiöiden osaomistajaksi. Tasapuolisuuden ihanteesta säilyi vain niukkuuden jakaminen. Epävarmuus lisämaan saatavuudesta esti tuotannon määrän suurentamisen. Pelkkä kulujen karsiminen ei ratkaisuksi riittänyt. Oli tarve koko toimintatavan päivitykselle.

Kannattavuutta haettaessa suuntasin katseen korkeampaan yksikköhintaan. Syntyi ajatus toteuttaa kannattavuuslaskentaa takaperin: tuotannon laajuuden sijaan lähtökohdaksi otin tarvittavan tuloksen. Vaihtoehtoja pohdin tuotteistuksen ja arvojen kautta: mitä arvostetumpi tuote, sen korkeampi kate ja sitä pienempi tuotantomäärä tavoitteeseen tarvitaan. Tämä taas johti pienempiin investointeihin ja siten myös riskien pienentymiseen. Pienempi tuotannon määrä myös mahdollisti ajan löytämisen myyntityöhön, joka on täyttä työtä siinä kuin tuotantokin. Laskennan jälkeen irtautuminen osuuskunnista tuntui helpottavalta ja vastuun ottaminen omasta markkinoinnista haasteelta. Päätös oli selvä: tuotanto tähtää suoramyyntiin.

Investoinneista suurimmaksi muodostui osaamisen laajentaminen. Koko tuotantoketju viljelysuunnittelusta tuotantoon, jatkojalostuksesta päättämiseen, hinnoitteluun ja markkinointiin täytyi oppia. Osaamisen kehittämisen toteutin lenkki kerrallaan. Se on vienyt aikaa, mutta koska tartuin työhön heti kannattavuuden huonontuessa enkä vasta rahojen loppuessa, on aikaa myös riittänyt. Kaikkein parasta ratkaisussa on ollut riskien kääntyminen ulkoisista sisäisiksi; omiin asioihin voi vaikuttaa.

Tuotteen arvostus syntyy arvoista
Tietoyhteiskunta luo uudenlaisen vaatimuksen tuotannon läpinäkyvyydelle. Erilaiset arvoyhteisöt pyrkivät vaikuttamaan maataloustuotannon järjestämiseen haluamallaan tavalla. Sama tiedon avoimuus mahdollistaa myös yksittäisen tuottajan ja kuluttajien arvojen kohtaamisen. Tiedon hallinta ja tiedotuksen osaaminen ratkaisevat, kenen ehdoilla arvot kehittyvät.

Nykyisellään pääosa maataloustuotantoa ohjaavista arvoista syntyy elinkeinon ulkopuolella. Tuotantoa vaaditaan kehitettävän kulloisenkin keskustelun suuntaan. Kun muutos on saatu toteutettua, keskustelussa ollaan jo muissa arvoissa. Tarvitaan yksi suuri askel, siirtyminen arvojen toteuttajasta arvojen luojaksi.

Tuotannolta vaaditaan eettisyyttä. Tämä eettisyys on vielä paljolti tuotteistamatta. Mitä se konkreettisesti tarkoittaa, kuinka se tuotannossa toteutuu ja kuinka siitä kerrotaan? Eettisyys voi toimia kahteen suuntaan: eettisesti toimivan kuluttajan tulee maksaa tuotteesta enemmän, jotta tuotannon eettisyyden turvaaminen on mahdollista. Kysymys on sopimuksesta tuottajan ja kuluttajan välillä; tämä toteutuu parhaiten lyhyessä toimitusketjussa, jolloin kuluttaja voi itse varmistua tuotannon arvoista ja hinnan oikeudenmukaisuudesta.

Miksi tällainen muutos tapahtuu?
Ostovoiman kasvu luo mahdollisuuden hyödyntää uudenlaisia lisäarvotekijöitä. Kuluttajat jakautuvat yhä useampiin arvoryhmiin. Osalla kuluttajista tuotteen hinnan merkitys pienenee ja tuotteeseen liittyvien mielikuvien merkitys kasvaa. Lyhyet toimitusketjut parantavat viljelijöiden mahdollisuutta hyötyä tästä kasvusta.

Luonnonolot aiheuttavat sen, että määrään ja alhaiseen hintaan perustuva tuotanto ei Suomessa näytä menestyvän edes voimakkaasti tuettuna. Korkeat kustannukset kertautuvat elintarvikeketjun jokaisessa portaassa. Elintarvikkeissa toimitaan virheettömyyksien markkinoilla, jolloin pieninkin epäily laadussa johtaa tuotteen hylkäämiseen. Perinteiset laadun mittarit eivät tuo enää tarvittavaa lisäarvoa. Kaupan ja kuluttajien arvojen muutos aiheuttaa sen, ettei elintarvikkeiden kotimaisuus ole enää ainoa valintakriteeri.

Hetkessä laaja muutos ei tapahdu, kuluihan maatalouden koneellistumiseenkin vuosikymmeniä. Sen sijaan yksittäisellä tilalla on nyt mahdollisuus: yhteiskunta rakenteineen on valmis uudenlaisiin ratkaisuihin. Oman tilan kehittäminen on mahdollista vuorovaikutuksessa kuluttajien kanssa. Tarvitaan vain näkemys omista vahvuuksista ja päätös toiminnan muuttamisesta. Ja mikä parasta, tällaisessa toiminnassa voimme halutessamme olla parhaita.

Aikanaan siirtyminen omatarveviljelystä tehotuotantoon oli maatalouden ensimmäinen suuri askel. Kansainvälistyminen, kaupan vapautuminen ja rajasuojan poistuminen ovat luoneet uudenlaisen haasteen maatalouteen. Kun muu yhteiskunta on siirtymässä jälkiteolliseen aikaan, millainen on maatalouden vastaus muutokseen? Onko arvoja luova ja niihin pohjautuva tuotanto seuraava suuri päivitys, maatalous 3.0?

Esko Rissanen
Luomukarjankasvattaja, Hyvätuuli Highland Jäppilä