Paimenpoika.

Oli pimeää. Otin taskulampun, kävelin pihan poikki. Tarkoituksena mennä tarkastamaan oliko sonnilaumalla tarpeeksi rehua, vai vaativatko täydennystä. Päivä oli ollut pitkä, olinhan koko valoisan ajan ollut Otavan opistolla puhumaan oppimassa.

Tiirailin lampun valossa ja löysin sonnipojat ihan veräjän vieressä pötköttelemässä. Nostin reilusti vasenta jalkaa, omasta mielestäni reilusti, ja aloitin saksihypyn veräjälankojen yli. Juuri silloin kumpparin kantapää ottaa kiinni ylälankaan, joka viruu vinkuen alsapäin ja – sitten vauhdilla tuplaten ylöspäin tavoittaen kriittisen pisteen jalkojen välissä, niin siellä. Yhden tällin kestää, se menee säikähtäessä mutta toinen muuttuu kihelmöinnistä pakotukseksi ja huudossa ylä äänet tulevat paremmin esille. Taskulamppu tippui käsistä ja hetki sitten makuulla oleva sonnilauma säikähti minun äänekästä tiputanssia ja pakenee paikalta.

Paimenpoika olli, jonka tehtävä on tietyn välein sylkäistä aitalankaan muutama kilovoltti ja pitää karja laitumen puolella, muistutti isäntää siitä olisiko seutuopiston ukkojumppa sittenkään pahasta.

Tässä kohtaa tajunnan palatessa, paatos muuttuu päätökseksi ja tiedän mistä huomenna Teille puhun.

Näytän valoa sonnien meno suuntaan ja näen lauman pysähtyneen sadan metrin päähän ja tarkkailevan minua. Pienemmät sonnit tarkkailevat isoa siitossonnia, johtajaa. Tämä on se preeriakoira, jota pienemmät seuraa ja saavat siitä turvallisuuden tunnetta yhteisöön. Vaan ei kerennyt sonnien kämmenet ja jalkapohjat hikoamaan sen verran nopea oli lähtö lipettiin.

Huutelin sonnipoikia tutulla pruit, pruit-huudolla ja sain lauman palaamaan ympärilleni.
Siinä ne, ihan varmasti, vahingon iloisina katseli vieläkin vääntelehtivää isäntäänsä.
Ainut iloni oli, ettei kukaan muu nähdyt kuin ammuut, kuulemisesta en ole yhtä varma.

Eetos, paatos ja logos ovat sonnien nimilistan kärjessä kun niiden aika tulee.

Eilen oli fläppitaululla kysymys, miksi tämä pitää kertoa? Oli PAKOTTAVA tarve.