Perjantaina huomasin, että täällä myymälässä on kaikenlaista pientä hommaa, tarrojen laittoa, hyllyjen täyttöä, siivousta ja jne. Niinpä kysyin teini-ikään tulevalta tyttäreltäni Liisalta olisiko hän kiinnostunut kartuttamaan tietokonerahastoaan tekemällä auttavia askareita myymälässä.

”Joo paljonko maksat” hän kysyi.
Pitkien tupo-neuvotteluiden jälkeen sovittiin, että kuusi euroa on sopiva korvaus ja se maksetaan kun työ on tehty. Edellisellä kerralla maksoin etukäteen ja massi hupeni käsityön ystävien arpoihin. Toki hyvään tarkoitukseen ja onhan niissä hyvät palkinnot, mutta kotiin lähdettäessä kukkaroa oli kevyt kantaa.
Homma alkoi ihan mielettömällä innolla. En oikein kerennyt henkeä vetämään, kun kysyi jo uutta hommaa hoidettavaksi. Asiakkaita kävi sopivaan tahtiin ja Liisa ilmoitti, että hän hoitelisi mieluiten kassahommia kuin tarroittelisi purkkeja. Sovittiin, että vaihdamme paikkaa, olihan hän sitä jo aiemminkin kokeillut. Seurailin vierestä ja opastelin miten tehdään. Jokaisen tuotteen jälkeen tarkistetaan, että näytöllä on sama koodi ja miten ostokset autetaan kassiin ja…
”Mee jo siitä, kyllä mä tään osaan, usko jo! Ala laputtaa, siellä on paljon tarroja laittamatta. Ja saisit sinäkii joskus siivota ton käytävän.” Tunnen kuinka savu nousee korvistani ja samalla punastun. Olen valmis sillä sekunnilla raahaamaan tämän kakaran tältä jakkaralta takakäytävälle ja opettamaan miten käyttäydytään, kun on asiakkaita myymälässä. Katson anovasti Pirkkoa, joka hoitaa käsityöpuolta, saadakseni taustatukea mutta hän on taipunut jo kaksinkerroin ja koittaa pidätellä nauruaan eikä sano mitään! Vain omistajan tytär pystyy ojentamaan omistajaa, isäänsä, asiakkaiden kuullen. Asiakas lähtee, ilmeisesti tyytyväisenä, kun hymyilee. Samalla tämä ”puotipuksu” kääntyy minuun päin, katsoo innostuneilla, säihkyvillä silmillään minuun ja sanoo: ”Eikö menny ihan hyvin iskä?” Olen taas sanaton, tämän intoa täynnä olevan tytön ilosta. Pakenen takakäytävälle haukkaamaan happea ja kasaamaan itseäni.
Syysaurinko paistaa matalalta myymälän ikkunasta sisään, kun seuraan tytön työskentelyä kassalla.
”Hei..olkaa hyvä..moi..näkemiin.” Ihailen hänen osaamistaan. En vain tohtisi päästää irti.
Havahdun, kun hän tulee kertomaan, että kohta voi ostaa oman tietsikan. Kysyn vähän kummastellen, että paljonko sulla on jo säästöjä siihen tietsikkaan.
” Kakskytviis euroo” No ??!! ei sillä mitään konetta saa vastasin.
” Ei niin mutta sä lupasit laittaa loput.”
Tytär vie, isi vikisee.